En ymmärrä itseäni. Tämä päivä on ollut, tai oikeastaan koko viikko on ollut täynnä ahdistusta. Kaikki alkoi sunnuntaina. Ikävä tulvi illalla ylirajuna, olisi vain halunnut lähteä toisen mukaan tai huutaa, että "älä mee!". Autoa oli turmeltu edellisenä yönä, sekin ärsytti. Ja  kaiken lisäksi nämä neropatit ei joudu mihinkään vastuuseen. Grr. On se niin väärin. Ja meille tuli mukavat laskut ja konepelti uusiksi, vaikka korvaahan se vakuutus kuitenkin jotakin. Sitten uuden kämpän hakuun jostakin ei-näin-slummialueelta. Kaikki on tällä viikolla muutenkin mennyt juuri niin päin puuta kuin olla ja voi. Ei voi kai aina voittaa, ei edes joka kerta.

Mietin asioita aivan liikaa. Miten saisin sen pois minusta? Miten osaisin olla murehtimasta kaikesta, kaikesta mikä ei edes minulle kuulu? Ja tämä yksinolo ei varmaan paranna asiaa. Haluaisin jo oman kullan kainaloon; onneksi on jo keskiviikko, enää kaksi yötä yksin ja sitten taas kaksi yötä kaksin :)

Voihan elämä!