Kulta lähti ajelemaan meidän yhteistä kotia kohti noin tunti sitten. Minä jäin niin sanotusti rannalle ruikuttamaan, pieneen kälyseen yksiööni. Kakkoskotiin. Viime aikoina nämä sunnuntait ovat olleet ylitsepääsemättömän haikean vaikeita. Kyyneleet valuvat vain poskille. Elämä tuntuu nykyisin olevan yhtä perjantain odotusta. Jos muuta en ole näiden viiden kuukauden aikana oppinut, niin ainakin yksi asia on tullut selväksi, nimittäin se kuka on sydämeni valittu. Rakkaus tekee välillä kipeää, mutta kaipa se on niin, että mikä ei tapa, vahvistaa. Ainakin meidän suhteen kohdalla se on pitäny täysin paikkansa.

Nopeasti aika on mennyt, mutta ehkä eniten ahdistaa epätietoisuus ensi vuodessa. Asiaa ei pidä pohtia nyt, koska ei ole vielä sen aika, mutta välillä kuitenkin pieneen mieleen tulevaisuus tulee kummittelemaan. Jossittelu on turha taitolaji, mutta valitettavan taidokkaasti sitä tunnun harrastavan. Elämä on elämistä varten, ei murehtimista..pitäisi elää tässä ja nyt. Osaisimpa.