Lauantai. Nyt olisi aikaa avata taas graduni ja kirjoittaa. Toisaalta on koko ajan tunne, että eihän gradustani enää puutu juuri mitään, melkein valmishan se jo on. Niin onkin, mutta aina (ihan jokaikinen kerta), kun avaan gradutiedoston, mieletön ahdistus täyttää ajatukseni. "EI tästä mitään tule", joki ääni toitottaa sisälläni. Ei jaksa edes jatkaa, kun olisi niin paljon tehtävää. Tyhmä ajatusmaailma, mutta luonteelleni ominaisella mulle-kaikki-heti -ajattelulla pienin askelin eteneminen tuntuu turhauttavalta.

Toisaalta, kun katson puoli vuotta taakse päin, niin voin havaita selkeää edistymistä. Ehkä pienin askelin eteneminen on kuitenkin tuottanut tulosta. Ehkä puolen vuoden kuluttua voin täyttää kansissa olevaa gradun rääpälettäni kavereilleni. Maybe.

Nytkin olisi aikaa vääntää ja kääntää. Kulta nukkuu vielä yövuoron jäljiltä, mutta gradun avaaminen ahdistaa..hieman. Taidan sen silti avata ja yrittää päästä eroon ahdistuksen tunteesta. Pienin askelin..